17.8.2011

Marja Rautanen

Murhe yhdistää

Kulunut kesä on ollut ainutlaatuinen monella tapaa. Kesälomien keskelle saimme Norjasta viestin, joka vaikutti jokaiseen. Kymmenien nuorten tappaminen oli jotakin niin käsittämätöntä, että ahdistus tuntui meidän suomalaistenkin sydämissä monta päivää.
Norjan tapahtumia seuratessa huomasi, kuinka katastrofien kohdatessa haluamme liittyä yhteen. Norjassa kirkkojen ovet avattiin, heti kun se oli mahdollista. Sikäläinen pappi kertoi, että Oslon tuomiokirkossa kävi pitkään joka päivä 800–900 ihmistä. Pappeja oli paikalla lohduttamassa surevia. Koko kansa yhdistyi suremaan.
Monet tahot tekivät töitä miltei yötä päivää, jotta erilaiset tilaisuudet ja uhrien siunaaminen saatiin hoidetuksi.
Norja teki heti alusta lähtien selväksi, että se jatkaa avoimuuden, lehdistön vapauden ja moniarvoisuuden vaalimista. Kansalle annettiin selkeä viesti, miten jatkaa eteenpäin. Maahan on lyöty kuitenkin haava, joka paraneminen kestää vuosia tai vuosikymmeniä. ”Olemme heinäkuun 22. päivän nuoria koko ikämme”, sanoi eräs nuori kaaoksen keskellä.

Vihapuheesta
tekoihin

Elokuun ensimmäisessä viikonvaihteessa Helsingin piispa Irja Askola käänsi vihapuheen ystävyyspuheeksi puhuessaan Loviisan Rauhanfoorumissa. Ystävyyspuhe on hänen mukaansa kristityn nettietiketti. ”Vihapuheella rikomme sekä itseämme että toisiamme. Eristäytymällä ja kyräilemällä meistä tulee häviäjiä, jopa hävittäjiä.”, piispa totesi.
Vihapuhe on viime vuosina lisääntynyt myös meillä Suomessa. Sillä tarkoitetaan yksinkertaisesti puhetta, joka edistää ennakkoluuloja jotakin yhteiskunnan ryhmää kohtaan.
Nämä puheet heikentävät koko yhteiskunnan ilmapiiriä. Maahanmuuttajat kertovat, että heihin kohdistuu taas vihanpitoa ja väkivallan uhkaa enemmän kuin ennen.
Nyt kun koulut alkoivat, kannattaa tarkkailla, että koululaiset saavat käydä koulua rauhallisin mielin.
Naisena piispa Askola esitti myös käytännön vinkkejä edistää ystävyyspuhetta. Hänen mukaansa jokainen meistä voi löytää arkiset tapansa kutsua erilaisia ihmisiä samalle toimintakentälle tai yhteiseen ruokapöytään. On tullut aika opetella puhumaan ”uskonnoksi”, uskonnon kielellä toistemme kanssa.
Me suomalaiset emme ole kovin avoimia toinen toisiamme kohtaan. Se voi olla arkuutta, mutta myös laiskuutta. Vaikka Tampereellakin on jo aika paljon tänne muuttaneita, emme hakeudu heidän seuraansa. Useimmilla meistä ei taida olla tuttavanaan yhtään ulkomaalaista. Löytyy varmasti tapoja, joiden kautta tutustumme tänne kotinsa perustaneisiin.
Syksy on uusien harrastusten ja toiminnan aikaa. Saattaa olla, että niistä löytyy ystävä, joka kaipaa kaveria ja yhteistä jakamista.