Tuulahdus Turusta

Torstai 18.8.2011 klo 13:56 - Lassi Saressalo

Suomen Kotiseutuliiton, nykyisen työnantajani, vuotuiset Valtakunnalliset kotiseutupäivät järjestettiin tänä vuonna Turussa, Euroopan kulttuuripääkaupungissa.

Tapahtumapaikkana oli Turun keskiaikainen Vanha Suurtori, jonne jo varhaisena keskiaikana tulivat eurooppalaiset vaikutteet pitkin Aurajokea. Ne levisivät sitten torilta lähteneitä teitä pitkin Satakuntaan ja Pohjanmaalle, Härkätietä Hämeeseen ja Kuninkaantietä Viipurin suuntaan kohdatakseen siellä itäiset kulttuurivaikutteet.

Vanhan Suurtorin ympäristössä tapaa keskiaikainen koulutuskeskus, Katedralskolan, jossa suomalainen varhainen sivistyneistö sai peruskoulutuksensa kuninkaan ja kirkon palvelukseen, Vanhan Raatihuoneen, josta kaupunkia hallittiin.

Vanha Akatemiantalo muistuttaa meitä Turun Akatemiasta, Ruotsin kolmanneksi vanhimmasta yliopistosta. Ja mahtavana seisoo Unikankareella hengellisestä elämästä oman tarinansa kertova kansallispyhättömme Turun tuomiokirkko, jossa myös päivien juhlajumalanpalvelus pidettiin.

Päivillä puhuttiin luonnollisesti kotiseudusta, yhteisöllisyydestä ja paikallisuudesta – kaikki ikuisia teemoja ja samalla myös tulevaisuuden keskusteluaiheita. Todettiin, kuinka kotiseutuliikkeen tapainen kansanliike on pystynyt reagoimaan ulkoisiin ja myös sisäisiin uhkiin ohjaamalla ihmiset hakemaan turvaa läheisistään ja tutusta kulttuuriympäristöstä.

Kotiseutuliikkeen alku asettuu sortokausiin, jolloin haettiin isänmaallisuutta pienyhteisöistä, joihin tsaarin ohranan käsi ei ulottunut. Sotien jälkeen etsittiin epävarmassa kansallisessa tulevaisuudessa turvaa paikallisyhteisöistä ja kotiseutuyhdistysten perustaminen oli vilkkaimmillaan.

Europeikon uhatessa kansaamme 1990-luvun alun keskustelussa löydettiin uudelleen heimot ja maakunnat ja rakennettiin maakuntien Suomi. Nyt hallinto- ja palvelurakenteen mullistukset kuntakentällä ovat vilkastuttaneet kotiseutuharrastusta ja -liikettä.

Tutun kuntansa menettäneet ovat joukolla perustaneet uusia yhdistyksiä ja vanhatkin ovat aktivoituneet. Taas haetaan turvaa läheltä kaukaisen ollessa ainakin jossain määrin pelottavaa.

Tämä sama prosessi on nähtävissä myös seurakunnallisessa muutosprosessissa. Kuntaliitokset ovat muuttaneet seurakuntarakennetta ja turvattomuutta luo muun muassa se, että omassa kirkossa ei olekaan joka pyhä messua ja silloin kuin siellä sellainen on, ei ”omaa” pappia siellä enää välttämättä tapaa.

Diakoniatyö etääntyy avun tarvitsijoista ja seurakuntatyö tuntuu muutenkin olevan etääntymässä paikallisesta yhteisöstä. Ratkaisua tähän etsitään monella tapaa, puhutaan lähikirkkojärjestelmästä, kirkonpalvelijoiden ja palvelutyön suuntaamisesta pienyhteisöihin, ”oman” yhteisön koheesion vahvistamisesta.

Piispa Kaarlo Kalliala totesi Kotiseutupäivien juhlamessun saarnassaan kuitenkin sen, että meille kristityille on kuitenkin ja loppujen lopuksi tarjolla yhteinen kotiseutu – taivaallinen koti.