Orjia ja talkoita

Keskiviikko 9.11.2011 klo 15:06 - Lassi Saressalo

 Tämä vuosi on Euroopan unionin nimeämä vapaaehtoistyön vuosi. Erityisesti keskieurooppalaiset yhteisöt ovat pyrkineet kampanjoimaan ja saamaan ihmiset liikkeelle suuntaamaan toimintatarmonsa yhteisiin toimintoihin, joiden perustana on se, etteivät henkilöt saa työstään taloudellista korvausta.

Meille suomalaisille vapaaehtoistyö ei ole millään lailla vierasta. Suomalaiseen yhteiskuntakulttuuriin on aina kuulunut yhdessä tekemisen ajatus; talkootyö on meille itsestäänselvyys. Tässä mielessä eroamme eteläisemmistä naapureistamme, joiden on siis kampanjoitava vapaaehtoistyön puolesta. Miksi näin?

Ehkäpä siksi, että suomalainen ja pohjoismainen elämänmuoto on perustunut pitkälti vapauden perustalle, jossa kukin vastaa itsestään ja samalla hoitaa vapaaehtoisesti yhteisiä asioita. Näin on syntynyt vaikkapa kunnallishallinnon pitkä vapaaehtoisperinne.

Muualla Euroopassa feodalismi syveni 1700-luvulla niin, että talonpoikaisto sidottiin isäntiinsä, omistajiinsa ja syntyi maaorjien luokka. Ja herrat päättivät kaikesta kaikkien puolesta. Samaan kulttuuriseen ilmiöön liittyy myös jokamiehenoikeus, oikeus kulkea toistenkin mailla ja nauttia luonnon antimista. Se on osa pohjoismaista vapautta, mutta monille muille vieras ilmiö.

On vaikea kuvitella, että virallisesti orjuus poistui vasta puolitoistasataa vuotta sitten, Venäjältä 1861 ja Yhdysvalloista pari vuotta myöhemmin. Vai poistuiko? Viime vuosien tiedot ympäri maailmaa tietävät valitettavasti kertoa, että itse asiassa orjuus on vain lisääntynyt ja kymmenet miljoonat ihmiset elävät vailla vapautta.

Viitteitä tällaisesta on nähty myös Suomessa muun muassa naiskaupan muodossa, eivätkä kiinalaiset kivimiehet tai parin euron tuntipalkalla uurastavat rakentajatkaan juuri kaukana orjan asemasta ole. Orjakauppa Afrikassa ja Lähi- ja Kaukoidässä on tosiasia, jota ei voi kiistää.

Tämä juttu lipsahti ehkä tahtomattani pakkotyöhön vapaaehtoistyön sijasta. Seurakunnallinen vapaaehtoistyö on kaikkialla tunnettu ja tunnustettu yhdessä tekemisen muoto. Kymmenet ja taas kymmenet seurakuntalaiset ahertavat aluetyössä, hyväntekeväisyydessä, kirkkopalvelujen avustajina, kuka missäkin oman halunsa ja harrastuksensa mukaisesti. He saavat palkakseen tyydytyksen siitä, että tekevät toisille sen minkä haluaisivat toisten heille itselleen tekevän.

Kuitenkin me onnettomat seurakuntien hallinnossa edellytämme, että toiminta, johon olemme vapaaehtoisesti hakeutuneet, tuottaisi meille aineellista hyötyä kokouspalkkioiden muodossa. Miksi emme luopuisi niistä, miksi emme poista budjetista kokouspalkkioita ja suuntaa niitäkin varoja vaikkapa virolaisten ystävyysseurakuntien tukemiseen. Miksi emme tee ihan oikeata vapaaehtoistyötä?

No, onneksi seurakunnalliset luottamushenkilöpaikat nyt vähenevät ja sen mukana myös kokouspalkkiomomentit pienenevät.