Sanat ja symbolit

Ukkosmyrsky

Kuluneen kesän aikana on koettu myrskyjä ja ukonilmoja useaan otteeseen. Luonnonvoimien jyllätessä oma pienuus ja avuttomuus tulevat selkeästi esille. Ukkonen ja myrskyt on eri kansojen parissa koettu Jumalan mahtavuuden ja voiman osoituksena, mutta joskus myös pahojen voimien temmellyksenä.

Gennesaretin järvellä Jeesus osoitti oppilailleen voimansa laannuttamalla myrskyn. Raamatusta löytyy myös ajatus siitä, ettei Jumala näyttäydy äänekkäissä ja voimallisissa luonnonilmiöissä, vaan ihan toisella tavalla. Profeetta Elia tuntee Jumalan läsnäolon illan hiljaisessa tuulenhuminassa. (1.Kun.19:11–13)

Öljy

Öljyistä puhutaan Raamatussa useaan otteeseen. Psalmissa petturin puheet olivat lipeviä kuin öljy, pyhäkköteltassa ja suitsutusalttarilla tarvittiin pyhää öljyä ja Maria voiteli Jeesuksen jalat nardusöljyllä.

Öljyllä voitelu tehdään Raamatun maailmassa oliiviöljyllä. Sitä on muuallakin maailmassa pidetty puhdistavana, parantavana ja ravitsevana aineena. Puhutaanhan nykyisinkin oliiviöljystä osana terveellistä ruokavalioa!

Keskiajalla lapsen kasteeseen kuului rinnan voitelu öljyllä pelastuksen ja ikuisen elämän osallisuuden merkkinä. Tapaa pidettiin vertauskuvana Pyhän Hengen voitelusta.
Katoliseen konfirmaation osana on vieläkin öljyllä voitelu. Myös sairaiden voitelu on kristikunnassa tavallinen tapa. Öljy symboloi voiman antamista ja voideltavan vahvistamista taisteluun.

Käsi

Jumalan kämmenellä ei pelkää lintunen... Käsi on uskon symboliikassa usein käytetty kielikuva. Siunauksen eleet, käden päälle paneminen ja käsien levittäminen kämmenet kohti siunattavia, ovat tuttuja näkyjä kirkon arjessa ja juhlassa.
Käsien yhteenliittämisellä kuvataan uskollisuutta ja sitoutumista, nyrkkiin puristettuna käsi kertoo vihamielisyydestä. Käsien pesulla todistellaan viattomuutta – tunnetuin on Pilatuksen tekemä peseytyminen. Kirkkotaiteessa pilvestä tai kirkon seinästä esiin ojentuva käsi kertoo Jumalasta lahjojen antajana ja kaiken luojana. Jumala ohjaa kädellään maailman menoa ja kansojen vaiheita.

Korva

Korvalla on hengellisessä vertauskuvastossa hyvin samanlainen merkitys kuin silmällä. On hengellisesti kuuroja ja hengellisesti sokeita. Molemmilla ilmauksilla tarkoitetaan samaa eli kyvyttömyyttä ”nähdä” ja ”kuulla” Jumalaa. Uudessa testamentissa toistuu usein ilmaus ”Jolla on korvat, se kuulkoon.” Tällöin lukijaa herätellään erityiseen tarkkaavaisuuteen, sillä kohta kerrotaan erittäin olennaisia asioita Jumalan valtakunnasta.

Silmä

Monissa kirkoissa voi nähdä kolmion, jonka keskellä on silmä. Kuviosta tulee mieleen egyptiläinen taide ja sen symbolit. Silmä onkin ollut jumalan tai jumalien tunnuksena monissa uskonnoissa ympäri maailmaa.

Silmä symboloi jumaluuden kaikkinäkevyyttä ja -tietävyyttä. Kristillisessä kuvastossa ihmisen silmiä voi olla muidenkin kuin kolmiokuvion yhteydessä. Se kuvaa valppautta ja hengellistä viisautta. Silmä viittaa Jumalan tuntemiseen, mutta myös totuuden näkemiseen omasta itsestä.

Sydän

Kristillisessä kielessä sydän on paljon muutakin kuin vertapumppaava fyysinen elin. Tunteet liitetään sydämeen: sydän voi rakastaa, vapista tai ahdistua. Raamatussa sydän mainitaan 527 kertaa. Sydän kuvastaa rakkautta; mihin sydän on kallellaan, sitä ihminen rakastaa. ”Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi.” (Matt. 6:21)

Kirkkotaiteessa voi nähdä sydänkuvion palavan orjantappuraköynnöksen ympäröimänä, nuolen tai naulojen lävistämänä. Tällainen sydän symboloi Jeesuksen rakkautta syntisiin. Katolisen kristillisyyden alueilla pidetään tärkeänä myös Marian sydäntä. Marian rakkautta ihmisiä kohtaan kuvaa usein liekehtivä tai miekan lävistämä sydän.

Jalka

Kiirastorstai-iltana Jeesus alkoi opetuslasten yllätykseksi palvelijan töihin: pesemään heidän jalkojaan. Toisen jalkojen pesu viestittää palvelemista, nöyrtymistä ja kunnioitusta.

Jaloilla ja jalanjäljillä on kivikaudesta asti ollut erilaisia vertauskuvallisia merkityksiä. Avojaloin liikkuminen kertoo ensinnäkin köyhyydestä, mutta sillä voi ilmaista myös katumusta ja nöyryyttä. Apostolinkyytiläisinä liikkuvat ovat kristillisessä kuvastossa tavallisesti pyhiinvaeltajia ja kerjäläismunkkeja.

Vanhassa testamentissa tunnetaan vaatimus avojaloin olosta pyhällä paikalla (2.Moos.3:5). Jalanjälki taas kertoo esimerkiksi tietyn maa-alueen, tontin, omistamisesta. Toisen askeleissa kulkeminen merkitsee edelläaskeltajan opetuksen seuraamista.

Kasvot

Ihmisen ruumiinosista kasvot saavat eniten huomiota – niiden piirteet ja ilmeet varsinkin.

Kirkkotaiteessa Jeesuksen kasvot kuvataan joko valoa loistavina (kuten kirkastusvuorikertomuksessa) tai kärsivinä.

Raamatussa puhutaan paljon Jumalan kasvoista. Herran siunauksessakin pyydetään Jumalaa kirkastamaan kasvonsa ja kääntämään ne siunattavien puoleen. Kasvojen pois kääntäminen on hylkäämisen vertauskuva ja Jumalan kasvojen kirkastuminen kertoo Hänen tuntemisestaan.

Keskiajan kirkkotaiteessa tunnetaan myös kolmikasvoinen pää pyhän kolminaisuuden vertauskuvana.

Suu

Varsinkin näin paastonaikana suusta tulee ensimmäiseksi mieleen syöminen. Symboliikassa tärkeämpää on kuitenkin, mitä suusta tulee ulos kuin mitä sinne laitetaan sisään. Suu tuottaa puhetta ja näin ollen kertoo paljon ihmisestä. Suullaan voi puhua hyvää ja pahaa.

Suusta tulevaan sylkeen liittyy erilaisia uskomuksia. Syljessä katsottiin olevan erityistä voimaa. Jeesuksenkin kerrotaan parantaneen sokean syljestään tekemän tahnan avulla (Joh.9:6). Sylkemällä toisen päälle on osoitettu halveksuntaa ja sylkemällä olan yli on taikauskoisesti puolustauduttu pahalta.

Luuranko, pääkallo ja luut

Kemikaalien vaarallisuusmerkinnöistä voi löytää pääkallon, jonka alla on kaksi sääriluuta ristikkäin. Merkkiä on helppo tulkita – tappavan myrkyllinen.

Kuolemasta pääkallo, luut ja kokonainen luuranko kertovat myös kirkkotaiteessa.

Elämän sykkeessä ihminen elää helposti kuin kuolemaa ei olisi olemassakaan, siksi kuolemasta on muistuteltu taiteen avulla. Kuolemasta muistutetaan kirkoissa jopa esille laitetuilla ihmisluilla.

Äärimmilleen vietyä kuolemasta muistuttamista on Portugalissa sijaitsevan Pyhän Franciscuksen kirkon luukappeli. Kappeli on koottu tuhansien ihmisten luista. Casa dos Ossoksen alttarin yläpuolella on teksti: ”Me, joiden luut ovat täällä, odotamme saapumistasi.”

Pää

Arvokkaimpiin ja tärkeimpiin ihmisen ruumiinosiin kuuluu ilman muuta pää. Tärkeimpinä pidetyt aistit sijaitsevat päässä.

Päästä löytyvät myös ajatukset ja muut edellytykset toimintakyvylle – siksi pää symboloi viisautta. Nokkelaa oivaltajaakin kutsutaan ”hyväpäiseksi”. Jonkun ”päänä oleminen” taas kertoo valtasuhteista.

Paavalikin kirjoitti pääasioista Korinttolaisille: naisen päänä oli mies, mutta miehen päänä Kristus ja Kristuksen päänä Jumala. (1. Kor. 11:3)

Eri-ikäiset ihmiset

Ihmiselämä jaetaan usein neljään ikäkauteen: lapsuuteen, nuoruuteen, aikuisuuteen ja vanhuuteen.

Ihmisen vaiheista on tehty vertauskuvia Raamatussa ja kirkkotaiteessa. Lapsuus symboloi tietämättömyyttä ja viattomuutta. Raamatussa lapsen kaltaisuus nostetaan hyveeksi, vaikka uskossa tulisi kasvaakin: ”Veljet, älkää olko ajatuksiltanne lapsia. Pahuudessa olkaa kehittymättömiä, ajattelussanne aikuisia.” (1. Kor. 14:20)

Nuoruuden symbolinen merkitys on kypsyminen ja aikuisuuteen liitetään työhön uppoutuminen.

Luopuminen ja viisaus taas ovat vanhuuteen liitettyjä asioita

Ihminen symbolina

Ihminen on luotiin Jumalan kuvaksi. Näin opettaessaan Raamattu ei kerro niinkään Jumalan ulkonäöstä, vaan ihmisen arvosta. Ihminen on mittaamattoman arvokas ja omaa ainutlaatuisen aseman Jumalan luomassa maailmassa.

Ihmistä ja ihmiskehoa on käytetty paljon uskonnollisessa symboliikassa. ”Jokaisessa on ainakin ripaus ikuisuutta”, sanoo professori Pentti Lempiäinen kirjassaan.

Ihmistä katsomalla oppii siis jotain Jumalasta. Raamattu puhuu seurakunnasta Kristuksen ruumiina, mutta onpa kirkkotaide antanut omia merkityksiään eri ihmisruumiin osillekin.

Voidepurkki

Joulukuu on yhtä uskon juhlaa – ja hyvä niin, sillä arjen ja juhlan vaihtelu rytmittää elämää mukavasti. Arki on kuitenkin uskonelämän kannalta yhtä suurta kuin juhlakin. Arkiset käyttöesineet voivat aueta ja alkaa puhutella, jos on avoin kuuntelemaan.

Esineet saavat tavallisesti symboliarvonsa siitä, mihin niitä käytetään tai kenelle ne kuuluvat. Voidepurkki kylpyhuoneen hyllyllä kertoo siis omaa tarinaansa; se on yksi Magdalan Marian tunnuksista.

Maria Magdaleenaksikin kutsuttu Jeesuksen opetuslapsi on samaistettu Betanian Mariaan ja naiseen, joka voiteli Jeesuksen jalat kalliilla öljyllä ja kuivasi ne hiuksillaan. Magdalan Maria oli myös yksi niistä naisista, jotka pääsiäisaamuna menivät Jeesuksen haudalle voidellakseen hänen ruumiinsa.

Adventtikalenteri antaa odottamiselle muodon

Ensimmäisestä adventista alkaa jouluun valmistautuminen. Perinteisesti odotus tarkoittaa kirkkovuodessa paastoa. Adventtikin on katumuksen ja parannuksen aikaa, vaikka nykyisellä menolla paasto ennen joulua onkin liki mahdotonta.

Joulun odotuksen ajanlaskua hahmottaa adventti- tai joulukalenteri. Nämä kaksi erottaa toisistaan se, että adventtikalenterin ensimmäinen luukku aukeaa ensimmäisenä adventtina, joka on usein marraskuun puolella.
Adventtikalenterin historia alkoi Saksassa 1900-luvun ensimmäisinä vuosina. Ruotsiin tavan toi 1932 partiolaisten järjestö, ja samaa reittiä se levisi Suomeenkin viitisentoista vuotta myöhemmin.

Adventtikalenterin ideaa ei aluksi ymmärretty, vaan kesti muutamia vuosia, ennen kuin se alkoi käydä kaupaksi. Sitten markkinavoimat huomasivat joulukalenterin arvon, ja nykyisin siitä on saatavilla lukemattomia erilaisia versioita.

Ensimmäiset adventtikalenterit olivat pohjille painettuja taloja, joiden ikkunaluukuista avattiin joka päivä yksi. Viimeisen luukun takaa paljastui poikkeuksetta seimessä köllöttävä Jeesus-vauva.

Joulukalenterin kaksi klassikkoversiota ovat suklaa- ja kuvakalenteri. Monella on vankka käsitys siitä, kumpi kalenteri on parempi. Suklaakalenterissahan karkkipäivä on joka päivä, mikä ei kaamoksen keskellä ole lainkaan hullumpi juttu – pieni itsensä hemmottelu auttaa kummasti jaksamaan. Perinteinen joulukalenteri taas opettaa odottamisen hyvettä. Siinä missä suklaakalenteri tarjoaa jokaiselle päivälle herkkua saman verran, on kuvakalenterissa usein viimeinen luukku muita suurempi.

Kalenteri johdattaa luukun availijaa – miksei joulukalenteri sovi ajan hahmottajaksi myös aikuiselle – kohti huipennusta, Jeesuksen syntymää.

Kirja

Kirkkovuoden lopun tunnelmiin liittyvä symboli on ilman muuta kirja. Usein kirja on tiedon ja viisauden vertauskuva, mutta näiden lisäksi sille on annettu myös lukuisia muita merkityksiä.

Kun Kristus esiintyy kirkkotaiteessa viimeistä tuomiota kuvaavissa kuvissa, hänen kädessään on kirja. Ilmestyskirjassa puhutaan ”kirjojen avaamisesta”: kuolleet tuomitaan sen mukaan, mitä kirjoihin on kirjoitettu.

Uudessa testamentissa puhutaan ”elämän kirjasta”, johon pelastettujen nimet on kirjoitettu.

Kirjapyhimyksenä tunnetaan muiden muassa ruotsalainen Birgitta. Hänen kuvissaan kirja kertoo ilmestyksistä, jotka myöhemmin tallennettiin kirjan muodossa. Myös Luther esitetään kuvissa kirja kädessä. Sillä halutaan kertoa hänen olleen Jumalan sanan puolustaja.

Aura

Kristillisen vertauskuvaston syntyaikoihin valtaosa ihmisistä sai elantonsa maa- ja karjataloudesta. Symboleiksi nousi jokapäiväisen arjen esineitä ja työkaluja.
Yksi tällaisista tarvekaluista on aura. Jeesus käyttää auraa havainnollistaakseen ihmisille Jumalan valtakuntaa. "Joka tarttuu auraan ja katsoo taakseen, ei ole sopiva Jumalan valtakuntaan." (Luuk.9:62)
Juutalaisessa kulttuurissa ja varsinkin Vanhan testamentin profeetoilla aura viittasi tulevaisuudessa siintävään rauhan aikaan. ”Hän, Herra, ratkaisee kansanheimojen riidat, hän jakaa oikeutta kaikille kansoille. Niin taotaan miekat auran teriksi ja keihäät vesureiksi. Yksikään kansa ei enää kohota miekkaa toista vastaan eikä harjoittele sotataitoja.” (Jes.2:4)

Pöytä

Kristillisessä symboliikassa pöytä viittaa aina alttaripöytään. Alun perin alttari oli kirkoissakin yksinkertainen pöytä, jolle katettiin yhteinen ateria eli ehtoollinen. Vaatimattoman puisen alttaripöydän syrjäytti ruumisarkkua muistuttava kivisarkofagi, koska alttari alettiin mieltää kirkon suojeluspyhimyksen haudaksi.

Uusimmissa kirkoissa arkkitehtuuri on alkanut jo kulkea toiseen suuntaan; ruumisarkun sijasta alttari muistuttaa enemmän ruokapöytää. Alttaripöydästä tekee erityisen, Herran pöydän, se, että sille katetaan yhteinen ehtoollinen. Ehtoollispöytä on yhteisen aterian paikka ja sellaisena kuvaa myös kristittyjen yhteyttä. Konkreettisimminhan kristittyjen kirkkokuntien erimielisyydet näkyvät ehtoollisyhteyden puuttumisena.

Kello

Kellot ja niiden mukaan eläminen ovat varsin uusia keksintöjä, vaikka se nykyihmisen korvaan kuulostaakin kummalta.Kelloja osattiin rakentaa jo vuosisatoja sitten, mutta vasta rautateiden ja muiden liikennevälineiden kehittyminen 1800-luvulla pakotti ajanmittauslaitteet samaan aikaaan.

Symbolina kello kertoo aina tarinaa ajan kulumisesta ja katoavaisuudesta. Kello ja muut aikaa mittaavat laitteet, kuten tiimalasi, muistuttavat myös maltillisuudesta ja itsehillinnästä.
Kello tuo kohtalokasta tunnelmaa uuden vuoden juhlissa ja -korteissa. Kirkkosalissakin kello muistuttaa saarnan pituuden lisäksi ihmiselämän ohimenevyydestä.

Tikapuut

Kun kirkkotaiteessa nähdään tikapuita, lähtökohtana on yleensä Jaakobin unessa näkemät puut. Nykysuomennos tosin kertoo Jaakobin nähneen unessaan tikapuiden sijasta ”portaat, jotka ulottuivat maasta taivaaseen, ja Jumalan enkelit kulkivat niitä ylös ja alas.”

Tikapuiden symboliikka liittyy suoraan niiden käyttötarkoitukseen; ne nimittäin kertovat ihmisen haluun nousta johonkin korkeammalle. Tikapuut joko kertovat halusta nousta tietämättömyydestä tiedon piiriin tai ihmisen pääsystä Jumalan luo.

Myös kristillisestä musiikissa voi kuulla tikapuista. Gospel-bändi Pro Fide lauloi 1996 ilmestyneellä levyllään: ”Eikä yhdelläkään ole sisällä pään tikkaita taivaaseen. Eikä yhdelläkään ole sydämessään puhtaita komeroita näyttää luojalleen.”

Sormus

Sormuksen pyöreällä muodolla ei ole alkua eikä loppua, siksi se symboloi ikuisesti kestävää lupausta, liittoa ja yhteyttä. Vihkisormus kuvaa elämän loppuun saakka kestävää rakkautta. Sormus tunnetaan myös merkkinä sitoutumisesta ja siinä merkityksessä on ollut jopa orjien tunnusmerkkinä.

Vanhan tavan mukaan mies antaa sormuksen naiselle vihkimisen yhteydessä. Tällä viitataan avioliittoon keskinäisenä vapaaehtoisena sopimuksena. 1800-luvun lopulle asti vihkikaavaan kuului, että sulhanen pujotti sormuksen ensin etusormeen, sitten keskisormeen ja vasta sitten nimettömään. Samalla lausuttiin ”Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen.” Sormuksen jääminen vasempaan nimettömään perustuu uskomukseen, jonka mukaan siitä lähtee verisuoni sydämeen.

Tuoli

Elokuun puoliväli saa taas koulujen ovet aukeamaan. Koulunkäyntiin kuuluu yhtenä osana paikallaan istuminen. Tuoli tulee koululaiselle tutuksi lukuvuoden aikana.
Raamatussa ja kirkkotaiteessa istuimiin liitetään erilaisia merkityksiä. Tuolin asettamisella ovea vasten on viestitty, että ”tähän taloon en enää tule takaisin”. Valtaistuimen tarkoitus on korostaa hallitsijan asemaa – koristelut ja komeus tekevät selväksi, kuinka mahtava henkilö siinä istuu.
Kirkkotaiteen tavallisin istuja on Maria. Venäläisissä ikoneissa istuskelee toinen naishahmo, Viisaus – kreikaksi Sofia. Länsimaisessa perinteessä Marian ja Sofian valtaistuimet ovat sulautuneet yhteen ja Mariaa kunnioitetaan usein taivaallisen viisauden ruumiillistumana.

A ja O

”Minä olen A ja O, alku ja loppu, sanoo Herra Jumala, hän joka on, joka oli ja joka on tuleva, Kaikkivaltias.” (Ilm.1:8)

Suomen kielellä tämän sanonnan pitäisi oikeastaan olla ”A ja Ö”, sillä A tulee kreikkalaisten aakkosten ensimmäisestä kirjaimesta alfasta ja O viimeisestä omegasta. Kun jokin on A ja O, se on oleellinen, asian ydin, pääasia.

Kadonnut lammas

Kristillisen eläinkuvaston yleisin eläin on lammas. Se oli juutalaisten uhrieläin ja siitä on saanut alkunsa Jeesuksen uhri- ja sovituskuolemaan viittaava nimitys ”Jumalan karitsa”.

Nimitykseen on vaikuttanut myös Jesajan kirjan kohta ”Kuin karitsa, jota teuraaksi viedään, niin kuin lammas, joka on ääneti keritsijäinsä edessä, ei hänkään suutansa avannut.”

Puhe kadonneesta lampaasta taas liittyy Jeesuksen vertaukseen, jossa hän puhuu Jumalan valtakunnasta. Sadan lampaan tarhassa yksikin lammas on niin arvokas, että paimen jättää muut ja lähtee etsimään kadonnutta. Kun paimen löytää kadonneen, hän on iloinen ja pyytää ystäviäänkin mukaan juhlistamaan lampaan löytymistä. Jeesus kertoo, että samalla tavoin taivaassakin iloitaan enemmän yhdestä ihmisestä, joka kääntyy Jumalan puoleen kuin yhdeksästäkymmenestä yhdeksästä, jotka eivät ole parannuksen tarpeessa.

Juudaksen suudelma

”Se on se mies, jota minä suutelen. Ottakaa hänet kiinni”, sanoo Juudas Matteuksen evankeliumissa ja tekee länsimaisen historian tunnetuimman petoksen.

Juudaksen suudelmasta on tullut ilmaus kavallukselle ja ystävän pettämiselle. Juudaksen tekoa on pidetty sen verran pahana, että hänen nimestään on muotoutunut kirosanakin: voi juutas!

Kalevala tuntee Juudaksen pirun tai hiiden nimityksenä: ”Päätyi hiiet kuulemassa, juuttahat tähyämässä, hiiet hirveä rakenti, juuttahat poroa laati.” (Kalevala 13:104–107) Juudas ei myöskään ole ollut kovin suosittu etunimi kristillisellä ajalla. Väestörekisteristä löytyy viimeisen sadan vuoden ajalta vain yksi Juudas-nimen saanut.

Pää vadille

On tapahtunut jotain ja aletaan etsimään syyllisiä – siis vaatimaan päitä vadille. Sanonta palaa Johannes Kastajan kohtaloon, hieman muuttuneella merkityksellä tosin.

Johannes paheksui kuningas Herodeksen avioitumista veljensä vaimon kanssa. Herodes ei luonnollisestikaan moitteesta ilahtunut ja pani Johannes Kastajan vankilaan. Uuden vaimon tytär ihastutti Herodesta ja tämän vieraita juhlissa ja Herodes tuli juhlahumussa luvanneeksi toteuttaa jonkin tytön toivomuksen. Tytär kysyi neuvoa äidiltään; äiti käski vaatia Johannes Kastajan päätä. Se tuotiinkin hänelle vadilla. Johanneksen pään tarina kerrotaan Markuksen evankeliumin kuudennessa luvussa.

Tieto lisää tuskaa

Toteamus tiedosta tuskan lisääjänä on peräisin Saarnaajan kirjasta: Sillä missä on paljon viisautta, siinä on paljon surua; ja joka tietoa lisää, se tuskaa lisää. (Saarn. 1:18)

Saarnaajan kirja on omalaatuinen soraääni Vanhan testamentin viisauskirjallisuuden joukossa. Perinteen mukaan kirja on kuningas Salomon käsialaa, mitä moderni tutkimus ei allekirjoita. Tutkijoiden mukaan Saarnaajan takana on joku vuoden 250 ennen ajanlaskun alkua tienoilla vaikuttanut juutalainen filosofi. Kirjassa on mietiskeleviä, välillä pessimistisiä ja masentuneitakin ajatuksia elämästä ja sen tarkoituksesta. Saarnaaja pohdiskelee tiiviiden aforismien ja sananlaskujen avulla.

Kirjan alussa kirjoittaja kertoo ryhtyneensä etsimään viisautta. Tehtävä osoittautuu raskaaksi ja epämieluisaksi, mikä saa Saarnaajan toteamaan tiedon lisäävän tuskaa. Mielenrauha ei löydykään suuren tietomäärän avulla.

Temppelin harjalla

Sanonta ”temppelin harjalla” liitetään tilanteeseen, jossa on tarjolla jotain kiehtovaa, mutta tarjoukseen sisältyy kylkiäisenä pahaa. Sanonnan pohja on Raamatussa Jeesuksen toiminnan alkuvaiheissa, jossa Paholainen koettelee Jeesusta. Kiusaaja vie Jeesuksen temppelin harjalle ja sanoo: "Jos kerran olet Jumalan Poika, niin heittäydy alas. Onhan kirjoitettu: Hän antaa enkeleilleen käskyn. He kantavat sinua käsillään, ettet loukkaa jalkaasi kiveen.” (Matt. 4:6) Jeesus torjuu pahan vetoamalla Raamatun sanaan siitä, ettei ihmisen pidä kiusata Jumalaansa.

Hedelmistään puu tunnetaan

Jeesus neuvoo monessa vertauksessaan ”kantamaan hyvää hedelmää”. Matteuksen evankeliumin seitsemännessä luvussa Jeesus varoittaa vääristä profeetoista ja opastaa, miten nämä erottaa aidoista. ”Hedelmistä te siis tunnette heidät”, Jeesus tiivistää. Raamatun kielessä hedelmillä tarkoitetaan ihmisen ominaisuuksia tai tekoja. Joten näillä sanoilla Jeesus muistuttaa, että ihmisen teot kertovat hänestä itsestään.

Merkitty mies

Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa kerrotaan Aadamin ja Eevan pojista, Kainista ja Aabelista. Kumpikin veljeksistä toi Jumalalle uhrilahjansa, Kain viljelystensä satoa, Aabel esikoiskaritsoja. Aabelin uhri miellytti Jumalaa enemmän. Kain suuttui tästä ja tappoi veljensä. Jumala karkotti Kainin, mutta pani häneen merkin, jottei häntä tapettaisi. Kainin merkki oli siis merkki suojeluksesta. Nykyisin se tosin ymmärretään enemmän merkkinä syyllisyydestä.

Helmiä sioille

Helmien heittäminen sioille on arkikielessä tavallinen ilmaus. Sanonta on tuttu jopa elokuvista, sillä Perttu Leppä ohjasi 2003 elokuvan Helmiä ja sikoja. Raamatun kielessä sika edustaa likaisuutta, syntiä, pahuutta, kohtuuttomuutta, ahneutta, siveettömyyttä ja vihan tunnetta. Sian serkulla, villisialla, on paikka paholaisen symbolina.

Helmet sen sijaan kuvaavat kauneutta ja täydellisyyttä. Jeesus käyttää helmeä kuvaamaan taivasten valtakuntaakin (Matt. 13:45-46). Samassa kohdassa (Matt.7:6), jossa Jeesus neuvoo olemaan heittämättä helmiä sikojen eteen, hän myös kieltää antamasta koirille sitä, mikä on pyhää. Helmien heittäminen sioille siis merkitsee jonkin hyvän ja kallisarvoisen antamista sellaiselle, joka ei osaa helmiä arvostaa ja saattaisi käyttää sitä väärin.

Silmä silmästä, hammas hampaasta

Toisessa Mooseksen kirjassa on rangaistusluettelo, jossa määrätään seurauksia erilaisista vahingonteoista. Sanonta silmä silmästä, hammas hampaasta on osa luetteloa, jossa sanotaan myös: henki hengestä, jalka jalasta ja palovamma palovammasta. Sama sääntö löytyy myös maailman vanhimmasta lakikirjasta Hammurabin laista. Lakikokoelma on nimetty 1728 eaa–1686 eaa Babyloniaa hallinneen kuningas Hammurabin mukaan.

Silmä silmästä -sääntöä kutsutaan myös talio-periaatteeksi. Säännön ideana on, että rikollisen on saatava samanlainen rangaistus kuin hänen uhrinsa on joutunut kärsimään. Muinaisessa Babyloniassa ja muissa vanhoissa kulttuureissa sääntöä noudatettiin kirjaimellisesti. Myöhemmin rangaistus kuitenkin ymmärrettiin aiheutettua vahinkoa suuremmaksi. Suomalainen 1700-1800-lukujen vaihteessa vaikuttanut oikeustieteilijä Matthias Calonius tulkitsi, että rangaistusta toimeenpantaessa käytetään suurempaa väkivaltaa kuin siihen johtaneessa rikoksessa. Näkemystään hän perusteli sillä, että tuomittu kokee henkistä kärsimystä ennen teloitusta.

Jeesuksen suhtautuminen talio-periaatteeseen kerrotaan Vuorisaarnassa. “Te olette kuulleet sanottavan: 'silmä silmästä ja hammas hampaasta.' Mutta minä sanon teille: Älkää tehkö pahalle vastarintaa, vaan jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin." (Matt. 5:39)

Kielletty hedelmä

Kovin kiinnostava, mutta kielletty – syystä tai toisesta. Tällaisessa merkityksessä käytetään usein arkikielessä sanontaa kielletty hedelmä.

Sanonnan juuret ovat Raamatun alkulehdillä, syntiinlankeemuskertomuksessa. Jumala oli kieltänyt ihmisiä syömästä yhdestä paratiisin puusta, mutta käärme houkutteli naista maistamaan puun hedelmää.

Perimätiedon mukaan kielletty hedelmä oli omena, vaikkei kyseisen raamatunkohdan suomennoksissa tai muunkielisissäkään käännöksissä puhuta omenasta. Hepreankielisessä alkutekstissä mainitaan sana, joka tarkoittaa yksiselitteisesti hedelmää. Omenaksi hedelmä on luultavasti muuttunut havainnollisuuden vuoksi, onhan se ainakin länsimaiselle tutuin puussa kasvava syötävä hedelmä. Toinen syy omenan tarinaan ujuttautumiseen saattaa olla väärinymmärrys. Latinaksi sana malum nimittäin tarkoittaa omenaa, mutta myös vahinkoa, onnettomuutta tai tihutyötä.